SielunLahjan tarina

Olen Hannele, energiaterapeuttisi. Tämä on minun tarinani. Tässä ei tietenkään ole kaikkea, mitä minulle on matkan varrella tapahtunut. Siinä on kuitenkin se, minkä haluan nyt jakaa kanssasi. Ehkä jonakin päivänä olen tarpeeksi rohkea kertomaan koko tarinan.

En ollut lapsena mitenkään henkinen. En nähnyt enkeleitä enkä keijuja. En jutellut kuolleille isovanhemmilleni eikä minulla ollut näkymättömiä kavereita. Itse asiassa niin pitkälle kuin muistan, olin hyvin looginen ajattelussani. Tykkäsin koulussa matematiikasta. Se oli loogista. Ei tunteilua.

Ainoa asia, joka sai minut tunteelliseksi, oli eläimet ja varsinkin hevoset. Pelkäsin kuitenkin hevosia kuollakseni, mutta joku ihmeen voima veti minua kuitenkin talleille ja ratsastamaan. Itkin usein illalla ennen seuraavan päivän ratsastustuntia, kun minua pelotti niin paljon. Mutta pakko oli mennä. 

Henkinen polkuni alkoi

Varsinaisesti henkinen polkuni alkoi marraskuussa 2002. Esikoistyttäreni oli sairastunut leukemiaan ja olimme olleet sairaalassa parin viikon ajan. Diagnoosi oli musertava, mutta minä suljin itseni ihan täysin. En itkenyt, koska ei sellaiseen ollut aikaa. En myöskään halunnut näyttää tyttärelleni tilanteen vakavuutta, koska hän oli vasta 5-vuotias. Oman mausteensa soppaan teki oma synnytyksen jälkeinen masennus, joka oli juuri todettu ja johon olin saanut lääkkeet paria viikkoa aikaisemmin. Annostus tuplattiin saman tien. 

Yhtenä päivänä tulin sairaalasta käymään kotona. Kun katsoin tyttäreni tyhjää sänkyä, niin tunteet ottivat minusta vallan. Koin syvää ja ammottavaa tyhjyyttä ja voimattomuutta, surua ja vihaa ja kaikkea niiden väliltä. En meinannut saada henkeä. Yritin taistella tunteita ja kyyneleitä vastaan ja työntää niitä takaisin. Olin romahtamisen partaalla, kun yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni. 

Rauhoituin heti ja lämmin tunne valtasi minut. Ääni sanoi minulle, että älä pelkää, kaikki menee ihan hyvin. Tunsin suunnatonta helpotusta ja rauhaa sekä syvää rakkauden tunnetta. En pelästynyt, mutta ehkä hieman hämmennyin. Mikä tai kuka se oli? En heti silloin ehtinyt enempää ajatella, mutta mieleeni jäi kytemään ajatus, että onko täällä maailmassa jotain muutakin, kuin se mitä silmin nähdään.

 

Tyttäreni parantui

Tyttäreni parantui, mutta minä en. En saanut sitä mustaa möykkyä pois sisältäni. En osannut enää itkeä. Pidin kuitenkin kaiken piilossa muilta. Tein töitä ja vapaa-ajalla opiskelin. Kun edellinen koulu oli loppumassa, suunnittelin jo seuraavaa. 

Hah, näkisittepä cv:ni. Olen perushoitaja, terveydenhoitaja, agrologi (AMK) ja sairaanhoitaja (AMK). Lisäksi minulla on yliopistosta kansanterveystieteen ja gerontologian perusopinnot ja lisäksi olen opiskellut näyttötutkintomestariksi ja on minulla yrittäjän ammattitutkintokin muutamia mainitakseni. 

Henkisen puolen koulutuksia minulla on myös pitkä liuta: Reikit I-III, Intuitiivinen energiahoitaja, SFT I-IV, Mindfulness – peruskoulutus CFM, Suomen energiahoitajien kaikki tasot, Kinesiologia I-IV jne. Enkä nyt listaa näitä kehuskellen. Kerron sen takia, että jossain vaiheessa huomasin, että yritin tällä kaikella opiskelemisella ja touhuamisella pitää piilossa sitä möykkyä, joka oli jäänyt tyttären sairastumisen jälkeen. Tajusin, että opiskelu oli sijaistoimintaa, ettei minun tarvitsisi kohdata syvintä itseäni. Ettei minun tarvitsisi katsoa sitä möykkyä, joka sisälläni asusti. Tähän oivallukseen tarvittiin hevonen.

 

DSC_5290-netti

Hevonen pysäytti

Olin päättänyt luopua hevosistani syksyllä 2014. Elämäni ensimmäinen hevonen, jonka olin ostanut opintolainalla juuri 18 vuotta täytettyäni, oli kuollut 29-vuotiaana syliini. Meillä oli ollut 23 yhteistä vuotta ja se oli nyt loppunut. En itkenyt. Hevonen haudattiin ja minä jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Meillä oli kotona vielä kaksi hevosta ja kaksi pientä ponia. ”Pihankoristeena ne on”, sanoin, jos joku kysyi mitä teen hevosilla. 

Olin saanut vuoden alusta töitä ammattikoulun opettajana ja tein pitkiä päiviä. Aika tuskin riitti perheelle, saatikka hevosille. Tein päätöksen: hevoset lopetetaan, ponit saavat jäädä, kun ne ovat vähäruokaisia ja helppohoitoisia. Hevoset eivät olleet enää nuoria ja pientä vaivaa oli molemmilla. Se helpotti päätöksentekoa. Eläinlääkäri tuli laidunkauden päätteeksi lopettamaan molemmat. En itkenyt.

Ponit jatkoivat pihankoristeena olemista ja minä opettajana. Sitten seuraavana keväänä iski hevosenkaipuu. Menin kurssille (hah), missä oli islanninhevosia. Pääsin ratsastamaan pitkästä aikaa ja nautin täysin siemauksin. Hymyilin niin, että poskilihaksiin sattui. Samoihin aikoihin minulle tarjottiin hevosta ylläpitoon. En ollut kiinnostunut siitä sillä hetkellä, mutta asioilla on tapana järjestäytyä mitä ihmeellisimmillä tavoilla, ja vähän ennen joulua hevonen olikin meillä. 

Se oli islanninhevonen, jolla oli vähän huonoja kokemuksia ihmisistä. Hulluksikin sitä oli haukuttu, mutta päätin katsoa. Parin ensimmäisen päivän jälkeen se oli jo hajottanut karsinan oven. Se hyppi pystyyn karsinassa, kun ihminen käveli siitä ohi. Se ryösti käsistä taluttaessa, eikä antanut kiinni tarhasta. Oikein kiva! No, pärjäsimme kuitenkin jotenkuten. 

Yhtenä iltana otin sitä sisälle. Se teki stopin tallin ovelle, eikä mikään auttanut. Ei herkut, ei houkuttelu ei peruuttamisharjoitukset, ei sitten niin mikään. Väkivaltaa en suostunut käyttämään, vaikka täytyy myöntää, että se kävi jo mielessä. No, päätin istua oven suussa olevalle heinäpaalille. ”Ei minulla kiirettä ole”, sanoin hevoselle ja istuin. Hevonen seisoi oven suussa ja katseli minua pörröisen otsatukan alta. Sen ruskeat silmät kiilsivät ja sen sieraimet värisivät hieman. Sitten tunsin, kun jokin liikahti sisälläni. 

Yritin kovasti nieleskellä, mutta kyyneleet alkoivat valua poskilleni. En päässyt karkuun siitä tilanteesta. En voinut paeta, niin kuin niin monta kertaa olin aikaisemmin tehnyt. Ensin nyyhkytin hiljaa, mutta lopulta itkin oikein kunnolla. Samalla mieleeni nousi kuvia elämäni tapahtumista. Siellä oli kalju, luurangonlaiha tyttäreni tippapulloon kytkettynä, siellä oli rakas mummuni, jonka kuolemaa en ollut itkenyt, siellä oli tämä ensimmäinen hevonen sylissäni, siellä oli kaikki elämäni eläimet sekä kaikki vastoinkäymiset matkan varrelta. Ja minä itkin.

 Kehoni tärisi ja vavahteli ja minua huimasi. Sitä kesti noin 15 minuuttia. Kun sitten kyyneleeni pikkuhiljaa tyrehtyivät, niin hevonen asteli muina hevosina sisälle talliin ja omaan karsinaansa. Tämä sama tapahtui vielä toisen kerran seuraavana iltana. Hevonen stoppasi, minä istuin heinäpaalille ja pato auki. Ei ehkä yhtä rajusti kuin ensimmäisellä kerralla, mutta itkeä vollotin reilut 15 minuuttia silloinkin. Olin saanut reilun puolen tunnin itkemisen aikana sen mustan möykyn sulatettua. Kiitos rakas Kemppa sinne sateenkaarisillalle!

 

Kävin pohjalla saakka

Elämä ei kuitenkaan muuttunut paremmaksi, vaan minun piti mennä vielä syvemmälle, pohjaan saakka. Olin siis ammattikoulun opettajana ja kevätlukukauden lopulla aivan poikki. En ollut nukkunut öisin kuin 2-3 tuntia. Heräilin, kun sydän hakkasi rinnasta ulos ja purin hampaita rajusti yhteen, niin että poskilihakset kramppasi. Aivoissani oli sumuista, tarkkaakin tarkempi muistini ja looginen ajatteluni oli mennyttä ja näin jälkeenpäin ihmettelen, kuinka oikein sain työt tehtyä. Pahemman laatuinen stressireaktio siis. Kun minulle tarjottiin seuraavan syksyn työsopimusta, kuulin itseni sanovan ei kiitos. Oli kuin joku toinen taho olisi puhunut silloin puolestani. Ahdistuin kovasti, kun tajusin mitä olin tehnyt. Olin luopunut hyvästä työpaikasta ja jäänyt tyhjän päälle. En kehdannut sanoa kenellekään, että olin luopunut itse työpaikastani. Häpesin heikkouttani. Siksi sanoin, että ammattikoulussa vähennettiin väkeä ja siksi minulla ei jatkunut työt.

En palautunut kesäloman aikana. Syksy tuli ja olin työtön ja edelleen täysin uupunut. Yritin hakea töitä ja suunnittelin yrityksen perustamista, mutta fyysinen kehoni pisti rajusti vastaan. Kävin lääkärissä useita kertoja. Minua tutkittiin ja tutkittiin ja verta otettiin putkitolkulla. Milloin epäiltiin aivolisäkkeen kasvainta, milloin ms-tautia. En päässyt välillä sängystä ylös ja portaiden kiipeäminen oli lähes mahdotonta lihasheikkouden takia. En saanut välillä kunnolla hengitettyäkään ja se kivun määrä ympäri kehoa lamaannutti lopunkin toimintakyvyn. Olin jo luovuttaa kokonaan. En ollut enää yhteiskuntakelvollinen. En kelpaisi enää mihinkään. Sitten tuli taas hevonen.

 

DSC_5397-netti

Suuri Lahja

Ensimmäinen hevoseni oli suomenhevonen. Rakastin sitä mutkatonta rotua ja aina ajattelin, että jos joku hevonen vielä tulisi, niin sen olisi oltava suomenhevonen. Olin kuitenkin jostain syystä jo muutaman vuoden ajan ollut ihastunut hevosrotuun, joka oli lähtöisin Irlannista. Tiedäthän sen muhkean ja tupsujalkaisen hevosen, joka elokuvissa vetää vankkureita Englannin maaseudulla. Irlannincop on sen rodun virallinen suomenkielinen nimi.

 Huomasin, että eräässä fb:n ryhmässä tarjotaan ylläpitoon sellaista tupsujalkaa ja jälleen kerran, monien uskomattomien vaiheiden jälkeen, hevonen tuli meille. Se ei ollut mikä tahansa hevonen, huomasin sen heti. Se oli hevonen, jonka olemus oli eteerinen ja sydän kultainen. Se oli hevonen, joka saa luottamaan hyvään maailmassa ja ymmärtämään elämän tarkoituksen. Ja mikä tärkeintä, se sai silmäni loistamaan jälleen. 

Hevosen kutsumanimi on Lahja ja tajusin nopeasti, että nyt on kyseessä Suuri Lahja ja että elämäni on menossa uusiksi, jos vain annan sen tapahtua. Ja pikkuhiljaa minä annoin, vaikka pelkäsin niin, että henkeä salpasi ja vatsaa kouraisi. Ja jos totta puhutaan, niin pelkään välillä vieläkin. Mutta kun olen Lahjan ja muiden hevosteni kanssa, niin se pelko hellittää. Sen tilalle tulee äärimmäisen ihana rauhan  ja syvän rakkauden tunne. Ihan niin kuin silloin alussa, kun käsi laskeutui olkapäälleni ja ääni vakuutti kaiken menevän hyvin. Ja niinhän se on: kaikki on hyvin. Nyt ja aina.

Vieritä ylös